Taide ja tiedostamattoman psykologia - Kirjallisuus

Nämä websivujen kirjoitukset välttävät lukijalle tietoiseen ajatteluun perustuvaa tietoa. Tämä on kommunikaatiota tietoisen ajattelun tasolla. Taide on kommunikaatiota tasolla, jota ei voida välittää ja ilmaista tietoisen ajattelun kautta. Käytännössä taideteos välittää tunnekokemuksen, eli psykologian näkökulmasta pelataan tasolla, jolla tunteet toimivat. Kuten aiemmin on esitetty, on tämä taso impulsiiviseen toiminnan taso eli skeemojen taso. Tarkennus

Romaani välittää sisältönsä täysin tietoisen luetun tekstin kautta. Jokainen kirjailijan kirjoittama sana välittyy lukijan tietoisuuden kautta. Voi tuntua vaikealta ymmärtää, miten se vaikuttaa tiedostamattomaan tasoon? Miten se voi herättää tiedostamattomia tunnerakenteita? Vastaus on piirteissä ja niiden poimimisessa skeemaan. Kirjan luettu tietoinen sisältö antaa lukijalle suuren määrän piirteitä, jotka hän jo poimia tiedostamattomaan skeemaan.

Tilanne on samanlainen kuin arkielämässä. Ympäristöissä on valtava määrä erilaisia piirteitä, joista osan poimimme siihen skeemaan, joka muodostaa ja arvioi tunnetilamme. Tunneskeema arvioi koko ajan tilannetta: onko toiminnalla tilanteessa saavutettavissa tarpeen tyydytys – (into, ilo), millaisia uhkia ja vaaroja on tilanteessa (pelko), onko tilanteessa kilpailtava tai käytettävä kyynärpäitä tarpeen tyydyttämiseksi tai oman osan puolustamiseksi (aggressio) vai onko tilanne kääntynyt jo toivottamaksi (masennus, epätoivo).
Neljä perustunnetta.

Piirteiden muovautuminen tunnetiloiksi on samalla tavoin osin tietoinen ja osin tiedostamaton tapahtuma kuin tunteidemme herääminen arkielämässä. Jos kirjan päähenkilön äiti kuolee romaanissa, on kuoleman herättämä suru selvästi tiedostettu tapahtuma. Kuolema todellisuudessa, ajatuksissa, unissa ja kirjallisuudessa Mutta toisaalta romaani yleensä sisältää myös samalla tavalla tiedostamattomia tunteiden heräämisiä kuin arkipäivään fobioissa. Emme pysty itsellemme selittämään miksi yleisön edessä esiintyminen jännittää niin paljon, tai mistä yhtäkkiä iskevä paniikkikohtaus johtuu. Romaanin tunnesisällön salaisuus voi olla samalla tavoin piilotajunnan salaisuus kuin meille käsittämätön neuroottinen pelko tai ahdistus.

Tässä yhteydessä kun puhun tiedostamattomasta tasosta, en tarkoita, että se noudattaisi unen logiikkaa. Unien logiikka on oma ongelmakenttänsä. Tiedostamaton.net sivustolla on nimenomaan yritetty selvittää ja tarkentaa tätä osittaisen tietoisuuden ja osittaisen tiedostamattomuuden ongelmatiikkaa.

Tietoisen ajattelun tasolla kirjailija tarjoaa sopivia piirteitä, sopivassa järjestyksessä ja sopivasti ajoitettuna. Nämä piirteet poimitaan tunnetta kantavaan skeemaan, joka on suurelta osin tiedostamaton – sekä rakenteellisesti, että dynaamisesti.

Tämä tunteet herättävä ja kantava skeema on erilainen, kuin romaanin tietoisen tason tapahtumien kulku. Tietenkin tietoinen juoni on romaanin selkäranka, se kietoutuu enemmän tiedostamattoman tunnejuoneen.

Tässä toteutuu taas psyykkisen toiminnan jakautuminen kahdelle tasolle, tietoisen ajattelun tasolle ja impulsiiviselle skeemojen tasolle. Esimerkiksi, jos joutuu palauttamaan romaanin mieleen muististaan, tietoisen ajattelun tasolla muistetaan romaanin tapahtumat, henkilöt, paikat. Mutta romaanin tunnesisällön ja romaanin jännitteen, sen varsinaisen taiteellisen sisällön mieleen palauttaminen ei tapahdu tietoisella tasolla. Kaksi eri tarinaa voivat ulkoisesti olla hyvinkin erilaisia, mutta tunnerakenteeltaan lähes identtisiä. Tunneskeema voi olla hyvin samanlainen, vaikka tarinat kuuluisivat eri tyylilajiin, genreen. Kts.myös kaksi muistia

Kirjallisuudessa on siis olennaista, että kirjailija lisää tarinaan erilaisia yksityiskohtia ja piirteitä jotka jollain selittämättömällä ei-loogisella tavalla vaikuttava lukijalle syntyvään tunnetilaan. Miten kirjailija osaa valita juuri oikeat yksityiskohdat ja piirteet? Tähän minulla ei ole vastausta. Kyse on kirjailijan ammattitaidosta ja luovasta lahjakkuudesta. Kun romaanissa on irrallisia yksityiskohtia, tapahtumia ja muita piirteitä, loogisesti on mahdotonta erotella mikä niistä loppujen lopuksi on olennaista kirjan tunnesisällön luomisessa. Esim. Simenonin romaanissa komisario Maigret vierailee erilaisissa bistroissa juomassa calvadosta - kuuluvatko nämä käynnit oleellisesti romaanin jännitteen rakentamiseen, vai ovatko ne turhaa lisäkettä?

Kun kirjoittaja kirjoittaa asiatekstiä, eli ei-taiteellista tietoa kommunikoivaa tekstiä, hän voi suhteellisen helposti loogisen ajattelun avulla tarkistaa sisältääkö se kaikki asian selvittämiseksi tarvittavat asiat ja yksityiskohdat. Taiteellisen romaanin kirjoittajalla ei ole tätä mahdollisuutta. Hänen täytyy vain lisätä soppaan sopivia aineksia, piirteitä, ja arvuutella synnyttävätkö ne toivotun tunnereaktion lukijoissa.

On myös huomattava, että tekstiä luotaessa kirjoittajan tunne-elämys on eri elämys, kuin lukijan luettaessa kokema elämys.

Tästä syystä kirjan kirjoittaminen ja siinä onnistuminen on aina satunnainen prosessi. Kirjailija ei voi kuin osin kontrolloida niitä aineksia, joista lukijan elämys syntyy. Tietoisella tasolla opettelun avulla, voidaan jotain tehdä esityksen parantamiseksi, mutta on viime kädessä sattuman kauppaa, syntyykö kirjailijan omista rakenteellisesti ja dynaamisesti tiedostamattomista tunneskeemoista uutta lukijan vastaaviin skeemoihin kolahtavaa mestariteosta.

Tiedostamattomat tunneskeemat ovat yksikertaisempia, primitiivisempiä ja suoraviivaisempia rakenteita, verrattuna tietoisen ajattelun monimutkaiset ja yksityiskohtaiset rakenteet. Sama ilmiö skeemojen alkeellisuudesta tulee esille Draamakirjoituksen oppikirjoissa, joita lukiessa tulee välillä mieleen ”näin opit huijaamaan lapsia”. Kenties kirjallisuuden yksi ominaispiirre onkin siinä, että tarinan tunnesisältöä ei saa liian suoraan kuvata tietoisesti, jolloin tasot sekoittuisivat liian läpinäkyvästi?

Romaania luettaessa aktivoituvat tunne skeemat ovat samoja skeemoja, Jotka vaikuttavat todellisessa elämässä. Samat tunteiden ristiriidat, vaivaavat meitä joka päivä, toistuvat uudessa muodossa romaanin kautta. Kirjan lukeminen ei kuitenkaan ole tosielämää. Tilanne kirjaa lukiessa on se, että lukija tietää ja kokee viihdyttävänsä itseään kirjaa lukemalla. Hänen tehtävänsä (aufgabe) lukiessa on viihdyttää itseään mielikuvien avulla, toisinaan etsien eskapistista pakoa - parhaimmassa tapauksessa hän etsii kirjan sisällön ja tunteiden kautta ratkaisua oman elämänsä eksistentiaalisiin ahdistaviin ongelmiin. Tämä tehtävä antaa tunneskeemalle omat ominaisuutensa. Lukijalla esimerkiksi on tietty ennakoiva odotus siitä, miten hänen tunteensa kirjan myötä tulevat kehittymään. Eli hänellä on odotus että tarinalla on tai ei ole onnellinen loppu.
Kirjallisuus, mielikuvitus ja seksi?

Katso myös elokuvan ja satujen eroista

Esimerkkinä siitä, miten tiedostamatonta tasoa voidaan tutkia kirjallisuudessa, vaikka esimerkki onkin kansanrunouden alalta, on kirja Oidipus iänikuinen, jonka on kirjoittanut psykoanalyytikko ja nuorisopsykiatri Tor-Björn Hägglund. Hän kuvaa miten samat tunteet jotka nuoret joutuvat kokemaan murrosiässä, ovat aineksina Kalevalassa. Tämä analyysi on melko syvällinen, suurin osa kirjallisuudesta selittyy kyllä helpommin hahmottuvilla tunnerakenteilla. Hägglund, Tor-Björn Oidipus iänikuinen : Kalevalan miesten ja naisten kuvaamana Oulu, Psykoterapia-säätiö Monasteri, 1990. Samassa kirjassa on muiden Kalevalan sankarihahmojen ohella analysoitu s.78-88 Ainon tarina, jonka tulkinta on hyvin mielenkiintoinen.

Väinämöinen esitetään tietorikkaampana henkilöhahmona kuin muut; hän on suuri laulaja iänikuinen. Hänen syntyperäänsä on liitetty monenlaisia saman tyyppisiä kertomuksia kuin jumalien tai profeettojen syntyyn. Hän on ollut lapsena vanhempiensa hylkäämä; jätetty vesiajolle, haluttu jättää suolle, heittää tuleen tai veteen, ja lapsen löytäjä on ottanut hänet hoiviinsa.

Tämäntapaiset näkemykset Väinämöisen syntymästä ja kuolemasta kertovat omnipotenssin, kaikkivoipaisuuden, aktivoitumisesta väistymisestä nuoruusiän kehityskulun aikana. Ensin nuoruusikäinen kieltää vanhempiensa arvon hänen alkuunpanijoinaan. Hai voi ajatella luoneensa itse itsensä tai hän saattaa kuvitella perheromaanimielikuvissaan olevansa vierasta syntyperää. Projektiivisen identifikaation keinoin varhaisnuoruusikäinen usein ajattelee vanhempiensa hylänneen hänet tai haluavan tuhota hänen kaikkivoipaisuutensa. Hän löytää uuden tai uudet ihmiset — tänä päivänä hän löytää heidät nuorisokulttuurista — jotka ottavat hänet omnipotensseineen hoiviinsa runon lapsenlöytäjän tavoin uskoen hänen suuriin kykyihinsä iänikuisena tietäjänä ja laulajana.

Väinämöisen ajatusmaailma keskittyy etupäässä sen ympärille, mistä hän löytäisi neidon, joka suostuisi hänen kosintaansa. Tässä hän ei kuitenkaan koskaan onnistu. Lukuisilla kosinta ja kilpalaulantamatkoillaan Väinämöinen voittaa monasti kilpakosijansa, mutta neito häviää silti hänen käsistään. Neidot esittävät hänen suoritettavakseen ansiotöitä, jotka ovat lähes mahdottoman tuntuisia,   Aino-neiti oli Väinämöiselle liian lapsenomaisen kaunis ja kypsymätön, Pohjan tyttäret liian vaativia, Tuonelan tyttäret liian pelottavia ja Vellamo-neiti liian liukas. Jokaisen naisen edessä Väinämöinen oli riittämätön loitsuistaan, ihmeteoistaan ja laulajanlahjoistaan huolimatta.   Väinämöinen oli liikkuessaan naisten maailmassa jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan. Hän ei pystynyt tositekoihin, vaan naisten vaatimukset ansiotöistä eli miehuuden osoittamisesta tuntuivat niin ylivoimaisen vaikeilta, että ne oli mahdollista suorittaa vain ihmeiden, loitsujen ja maagisten laulujen avulla.

Väinämöisen henkilöhahmoon on siten sijoitettu itsensä mahtavaksi ja kaikkivoivaksi pönkittävän miehen kuvitelmia omasta kyvystään valloittaa naisen sydän ja ruumis. Naisiinsa hän projisoi oman sukupuolisen kypsymättömyytensä kokien heidät milloin liian pelottavina, milloin mahdottoman vaativina, milloin saavuttamattomina. Hänen suhteensa naisiin oli omnipotenssin ja magian sävyttämää. Voidaan perustellusti todeta, että hän eli vielä kuvitelmissa, joita hallitsi maaginen liitto kahden ihmisen välillä ja hän uskoi, että naiset rakastuvat pysyvästi miehen lauluihin ja miehen kaikkivoipiin kuvitelmiin itsestään, kuten vielä rakastumaan kykenemättömät nuoruusikäiset tekevät.

Kaikkivoipaisen Väinämöisen hahmo hukkuu lopuksi meren syvyyksiin, eli hänen voidaan ajatella torjuvan kaikkivoivan kuvan itsestään piilotajunnan syvyyksiin. Se ei kuitenkaan kuole olemattomiin vaan sen "sanotaan tulevan vielä". Nuoruusikäisen kaikkivoipa omakuva elää aina aikuisenakin piilotajunnassa ja saattaa aktivoitua elämän eri kriisivaiheissa narsistisena, neuroottisena tai psykoottisena omakuvana; tietäjänä ja laulajana iänikuisena, tai jonakin muuna kuviteltuna yli-ihmis-hahmona.

Tulkinnan tulkintaa: Runonlaulajan tehtävänä on vangita kuulijan mielenkiinto. Tässä hän tarjoaa kuulijalleen koukkua, joka vetoaa kuulijan ehkä jo haudattuihin tunnekokemuksiin, joissa hän koki selviävänsä arkisista tilanteista maagisen omnipotenssin avulla. Tällainen tunnekokemus lapsuudessa on ollut miellyttävä, ja runonlaulaja vetoaa tähän mielikuvaan lupaillen sen toistuvan tarinassa. Kyseessä ei kuitenkaan ole lapsille tarkoitettu satu, vaan tarina nuorille ja aikuisille, jotka ovat elävässä elämässään kokeneet omnipotenssifantasioiden väistämättömän kariutumisen realiteetteihin. Vertaisin vielä tarinan tilannetta jalkapallo-ottelun jännitykseen. Runonlaulajan tulee tarjota kuulijalleen jotain hyvää, mahdollisuus voitonriemuun, mutta hän ei voi tarjota voitonriemua ja jännitystä ilman tappion, häviön, mahdollisuutta. Voitto olisi Väinämöisen onnistuminen, tappio Väinämöisen epäonnistuminen. Omnipotenssifantasian karahtaminen karille on kuin vastustajan tekemä maali.

Katso myös Primitiivinen idealisointi ja kaikkivoipa kontrolli

Miksi romaanit ovat pitkiä?