Nyky-yhteiskunnassa ihmiset ovat suunnilleen yhtä onnellisia, poikkeuksena ne ihmiset, joiden hyvinvointia alentavat erityiset tekijät, kuten masennus, fyysiset kivut, päihde- tai huumeriippuvuus. Usein ajatellaan onnen määrän riippuvan elintasosta ja rahan määrästä, mutta tämä ei pidä paikkaansa. Kohtuullisella talouskasvulla Eurooppalaisten elintaso on kaksinkertaistunut noin 25 vuoden välein. Jos kuitenkin kysyy ihmisiltä, oliko elämä 60- tai 30- luvulla kurjempaa saa kielteisen vastauksen. Samanlaisia tuloksia on saatu, kun on tutkittu lottovoitolla rikastuneiden onnellisuutta. Sen sijaan asunnottomuus tekee ihmisestä vähemmän onnellisen. Jos ajattelemme urheilua, niin on vaikea väittää, että esimerkiksi jalkapalloilija saisi enemmän onnea pelaamisestaan kuin golfin pelaaja tai uimahyppääjä. Samalla tavoin on vaikea nähdä, että lääkäri olisi onnellisempi kuin lakimies tai kaupan myyjä, muurari onnellisempi kuin merimies. Ihmiset oppivat nauttimaan siitä mitä he tekevät, ja saavat onnensa onnistumisestaan omassa työssään. Voisi myös ajatella, että menestyneet ihmiset olisivat onnellisempia kuin vähemmän menestyneet. Mutta menestyksen nälkä kasvaa menestyttäessä ja häviäjäkin nöyrtyy asettamaan tavoitteensa itselleen sopivalle tasolle. Ei myöskään voida väittää, että 1. divisioonassa pelaava nauttisi pelistä enemmän kuin 3. divisioonassa. Tai nauttivatko kauniit ihmiset enemmän seksistä kuin keskitasoiset tai sen alapuolella olevat. Tietenkin kaikki kadehtivat paremmin menestyviä, mutta menestyneetkin kadehtivat vielä paremmin menestyviä. Yhteiskunnassamme elävistä ihmisistä noin 80 - 90 % kuuluu perusonnellisten joukkoon, joiden voidaan katsoa olevan suurin piirtein yhtä onnellisia elämänsä aikana. On huomattava, että tästä joukosta ei erotu mitään ryhmää onnellisempaan suuntaan. Ei ole olemassa ketään ihmistä, joka voisi olla tätä perusjoukkoa onnellisempi. Sen sijaan osa ihmisistä on vähemmän onnellisia elämässään kuin muut. Ei voida väittää, että eristyssellissä rangaistustaan kärsivä vanki olisi yhtä onnellinen kuin vapaudessa elävät. Tai jatkuvista fyysisistä kivuista kärsivän elämä olisi yhtä miellyttävää kuin terveen ihmisen. On olemassa tekijöitä, joihin ihminen ei sopeudu ja jotka väistämättä aiheuttavat onnellisuuden laskua. Käytännössä ihmisten onnellisuuden elämänkaari kulkee seuraavaa rataa. Ihminen on normaalin onnellinen tai hän kuuluu perusonnellisten ryhmään niin kauan, kunnes elämässä tulee vastaan kriisi. Jos hän selviää tästä kriisistä, hän palaa onnellisten ryhmään. Jos kriisistä ei selviä, vaan tapahtuu katkeroitumista ja eristäytymistä tai yksilö jää kiinni päihteiden ja huumeiden käyttöön, elämän onnellisuustaso laskee pysyvästi. Masennus psykiatrisena tilana on päihderiippuvuuksien ohella eniten onnellisuutta laskeva tekijä yhteiskunnassamme. Huolimatta elintason noususta masennuksen määrä näyttää olevan lisääntymässä, mikä on jälleen osoituksena siitä, että raha ja elintaso eivät määrää onnellisuutemme määrää. Masennuksen yleistymiselle voidaan löytää useita syitä, joista yksi on elämän entistä suurempi yksityistyminen eli ihmiset elävät entistä enemmän yksin, ilman kiinteitä kontakteja perheeseen ja sukulaisiin. Tässä on se vaara, että ihmissuhdekontaktien määrä jää liian vähäiseksi ja masentunut voi kärsiä samantapaisesta "sosiaalisesta puutostilasta" kuin eristyssellin vanki. Jos verrataan masennusta ahdistukseen, esimerkiksi ahdistusneuroosiin, niin vaikka ahdistus voi olla hyvin tuskallinen ja epämiellyttävä tila, ei ahdistus samalla tavoin välttämättä laske onnellisuuden määrää, sillä vastaavasti ahdistuksen laukeaminen voi olla hyvinkin miellyttävä elämys. Elämän onnellisuuden tasoa ei pidä sekoittaa elämään kuuluviin ajoittaisiin vaihteluihin. Kun suosikkijoukkueesi urheilussa voittaa, olet onnellinen, kun se vuorollaan häviää, olet onneton (katso Jännitys, voitonriemu ja pettymys urheilussa...) Kun rakastut, olet onnellinen, kun taas menetät rakastettusi, olet onneton. |