Esiintymisjännitys tulkitaan usein neuroottiseksi oireeksi, vaikka kyse on terveestä pelosta, joka estää meitä aukomasta liikaa päätämme julkisissa tilanteissa. Sillä tosiasiassa, jos haluamme esiintyä isommalle ryhmälle, tulisi meillä olla jotain sanottavaa ja harvoin sitä todellisuudessa on. Tämä on helppo matemaattisesti todistaa.

Kun olet yksin ja ajattelet yksiksesi, niin ajatuksistasi puolet on keskitasoa mielenkiintoisempia, ja puolet mielenkiinnottomampia. Todennäköisyys, että yksi satunnainen ajatus on keskimääräistä mielenkiintoisempi on siis P=0.5.

Jos kaksi ihmistä lausuu toisilleen ajatuksia, satunnaisen ajatuksesi todennäköisyys olla keskitasoa mielenkiintoisempi on enää P=0.25 .
Eli taulukkona

• 1 henkilö P=0.5

• 2 henkilöä P=0.25

• 3 henkilöä P=0.16

• 4 henkilöä P=0.12

• 5 henkilöä P=0.10

• ...

• 10 henkilöä P=0.05

• ...

• 100 henkilöä P=0.005

• ...

• 1000 henkilöä P=0.0005

Eli ryhmäkoon kasvaessa todennäköisyys sille, että sinulla on keskimääräistä kiinnostavampaa sanottavaa ryhmän muille jäsenille, pienenee nopeasti. Eli ryhmässä kannattaakin olla hiljaa. Sillä kun kohteliasuudet ja roolinaamiot riisutaan pois, niin ryhmässä puheenvuoron ottaja itse asiassa sanoo: "Olkaa te muut nyt hiljaa ja kuunnelkaa, kun minulla on mielenkiintoista sanottavaa!" Kannattaako ottaa riski, jos P=0.001? Niinpä tilanteessa, jossa luennoitsija pyytää yleisöltä kysymyksiä luentosalissa, jossa on satoja ihmisiä harkintakykyinen ihminen pysyy hiljaa, jos hänellä ei ole aivan erityistä syytä puhua. Todennäköisesti luennoitsijan kehotuksen ottaa tosissaan a. jalat irti maasta jatkuvasti kulkeva haihattelija, joka kerto mitä eilen pohti, b: pakonomainen esiintyjä, joka yksinkertaisesti ei voi jättää tilaisuutta kertoa näkemyksistään väliin c:salaliittoja paljastava vainoharhainen henkilö.

Käytännössä puhumista ryhmässä ei määrääkään puhujan sanoman mielenkiintoisuus, vaan puhujan esiintymishalu, kokemus ja tietynlainen tunnottomuus kuulijoiden reaktioille. Käytännössä puhuja ei kilpaile ajatuksillaan kaikkien ryhmän jäsenten ajatusten kanssa, vaan pelkästään niiden kanssa, jotka uskaltautuvat puhumaan.

Jos haluaa elämässään esiintyä, niin oleellinen taito on osata arvioida oman sanottavansa todellinen mielenkiintoisuus. Sillä kysymykseen milloin tulee avata suunsa ja milloin vaieta,voidaan vastata seuraavan kaavan avulla. Kaavassa p(1) on todennäköisyys, että oma ajatus on keskitasoa mielenkiintoisempi keskustelussa esille tuleva ajatus, ja P=(2), todennäköisyys, että osaa itse arvioida oikein P(1):n. Jos P(1)*P(2)>=.5, niin silloin täytyy sanoa sanottavansa.